Valinnan vaikeutta

 Ensimmäinen kysymys oli tietysti: Mitä nyt? Oli pakko kysyä ortopediltämme: miten proteesi versus perinteinen reisiluun pään poisto. Minulla ei asiasta ole minkäänlaista kokemusta, joskin reisiluunpään poistoja olen nähnyt useampiakin ja potilaat ovat kuntoutuneet ihan liikkuviksi eläimiksi. Proteeseista en tiennyt mitään. Ensi järkytykseni oli, ettei luotto-ortopedini leikkaa proteesia näin pienelle. Painoraja 20 kiloa, eikä auttaisi vaikka lihottaisin Vixeyn sellaiseen painoon se kun on normaalipaino. Sitten oli kaikki muutkin pohdittavat asiat.

Minun oli pakko ottaa aikalisä ja soittaa itkuisia puheluita kasvattajalle, ystävälle ja yhdelle kollegalle, joka itse on kasvattaja ja miehensä sattuu olemaan luihin hurahtanut 

Muistelin joskus lukeneeni lääkehoidosta. Kollegalta sain jopa annostuksen lääkkeelle seuraava ongelma olikin sitten saatavuus. Lääkettä ei apteekeissa ollut joten seuraava vaihe oli alkaa tutkia kaikkia varastoja. Myös tuttavien varastoja. Vaikka lääkkeitä ei hankita kuin apteekista tai tukusta, olen kiitollinen siitä, ettei kaikkia lääkkeitä palauteta ihan heti tuhottavaksi. Lääkepurkki löytyi yhdestä varastosta, jopa ihan päivämäärälläkin varustettuna, joten se nyt saatiin aloitettua. Jospa verenkierto elpyisi ja ihmeitä tapahtuisi? Ja jos ihmeet loistaisivat poissaolollaan, seuraava vaihe olisi leikkaus. 

Ystävälle soitettaessa alkoi ongelmien ratkaisu. Vaikka hävettää tunnustaa, käytin härskisti ystävyyttämme hyväksi. Kas kun ystävällä on muitakin ystäviä kuin minä. Hän otti yhden välipuhelun ja meillä oli akuuttiaika fysioterapiaan. Lämmin kiitos Tiinalle FysioMuuviin, joka otti meidät vielä työpäivän päätteeksi ylimääräiseksi potilaaksi. Ilman päivystyslisää. Tuntui hyvältä, että pystyi tekemään jotakin konkreettista Vixeyn hyväksi. 

Tähän väliin muuten pieni mainostuokio: Tiina on se henkilö, joka sai minut hieman hurahtamaan Fear Free-touhuun. Ja kun Tiinan työskentelyä katsoo, en voi kuin ihailla, miten potilaslähtöistä se onkaan. Vixeyhän ei ollut ihan vakuuttunut siitä, että meidän pitäisi tehdä yhtikäs mitään Tiinan luona. Eikä Vixeylle ollut opetettu oikein mitään. Vixey osasi pönöttää kaunisti seisten käskystä, istuminen onnistuisi teoriassa ja maahanmeno, no, sitä ei oltu harjoiteltu ollenkaan. Tiina totesi iloisesti, että hienoa että osaa seistä. Sitten alettiin harjoitella hieman muitakin juttuja. Vixey välillä kävi tutkimassa Tiinan tiloja, hänestä Tiinan jutut olivat hieman hankalia. Tiina sitten selitti minulle, mitä hän tahtoisi että harjoittelisimme. Vixey jossakin vaiheessa päätti tulla takaisin ihmettelemään Tiinan touhuja. Uskomatonta katsoa, miten Tiinan käsittelyssä koira pikkuhiljaa rentoutui ja hierottaessa jopa lopuksi nukahti. Minun pikkuiseni pystyi rentoutumaan täydellisesti, vaikka kipeää jalkaa käsiteltiinkin. 

Kotona sitten olohuoneeseemme siirrettiin erilaisia korokkeita ja takapihallemme rakennettiin pieni esterata. Tulipahan Vixeylle hankittua oma uima-allaskin. 

Minä jatkoin pohdintaa ystäväni kanssa, siitä miten Vixeyä hoidettaisiin. Täytyy tunnustaa, että oli ihana keskustella ihmisen kanssa, joka ajatteli asiaa täysin "ulkopuolisena". Ei sen kummempaa tunnesidettä koiraan, ei ammatin aiheuttamaa ennakkoasennetta, ihan vaan järjen ääni minun kaottiseen maailmaani. 

Päätimme unohtaa taloudellisen näkökulman tähän asiaan. Reisiluun pään poisto on leikkauksena huomattavasti halvempi kuin proteesi. Olen kuitenkin haaveillut valokuvaussafarista Afrikkaan, joten rahaa oli jonkin verran jo kerättynä. Ja oikeasti, kuka sitä nyt tahtoisi Afrikkaan lähteä, jos koira on kipeä? Siellä on kuuma. Ja joutuu ottamaan hurjasti rokotteita (joista kyllä suuri osa jo otettuna) ja syödä malarilääkkeitäkin. Siispä raha-asia unohdettiin yhtälöstä. Nyt ajateltiin vain ja ainoastaan koiraa. Jos taloudellisesti olisin ajatellut, olisi pentu lopetettu, mutta se nyt ei ollut keskustelussa mukana vaihtoehtona ollenkaan. Huomatkaa etten edes pysty tuohon lauseeseen lisäämään koirani nimeä. Tämä ongelma oli hoidettavissa, jopa niin että Vixeylle saataisiin oletusarvoisesti hyvä elämä. 

Ystäväni kysyi, mikä oikeasi minua tässä yhtälössä mietityttää? No vaikka ja mikä! Saipahan ystävä sitten kuunnella pitkiä juupas-eipäs-puheluita monena iltana. 

Vixey oli diagnoosin saadessaan vajaa 8 kuukauden ikäinen. Proteesileikkauksen alaikäraja oli 10 kuukautta, siispä minun olisi katsottava vielä 2 kuukautta miten koirani ontuu. Katsottuani sitä jo kaksi kuukautta. Minua sattui, vaikka Vixeyhän ei ollut köyhä, eikä kipeä omasta mielestään. Aika useinkin kuulen töissä "ei se ole kipeä, se vaan ontuu". No, kukaan meistä ei onnu, sen takia että se on hauskaa. Siihen ontumiseen on syy. Se on kipu. Tai sitten raajassa oleva nivel joka ei liiku. Tai eripituiset raajat. Vixeyn jalat ovat samanpituiset, siinä määrin kun nyt kukaan meistä on symmetrinen. Eikä niveliäkään ole jäykistetty. Jäljelle jäin kipu. Pennullani. Ei kivaa ollenkaan. 

Proteesileikkauksen jälkeen tulisi 2 kuukauden lepo. Tuon ilopillerin kanssa? Joka hyppää lattialta sohvan selkänojalle, koska ei ehdi ponnahtaa sohvan kautta? Jolla on kiire 24/7. Ja nukkuu sängyssäni. Jonne myös hypätään. Ja sieltä pois. Loukkaantumisriskit pitäisi minimoida. Portaissamme nyt sentään on molemmissa päissä portit, se ei olisi siis ongelma. Ja vaikka koiria ei saa työpaikalla pitää, eläimen paikka ei ole häkissä työpäivän aikana, olisi nyt pakko joka tapauksessa häkittää eläin toipumisen takia. Siispä voisin pitää Vixeyä mukanani päivisin. Mutta 8 viikkoa hyvin varovaista liikuntaa? 2 kuukautta häkitystä. Miten koirani pää kestäisi?

Se olisi 0,15 vuotta häkitettynä. 1,81 kuukautta, 1 344,00 tuntia. 80640 minuuttia tai 4838400 sekuntia. IKUISUUS!

Reisiluun pään poiston jälkeen voidaan kuntoutus aloittaa heti. Itse asiassa kuntoutus pitääkin aloittaa välittömästi, sillä hyvä lihaskunto on kaiken a ja o niissä tapauksissa. Ystäväni kertoi ikävän totuuden: Ulla, et ole mikään jumppauttaja. Vaikka kuinka rakastat koiraasi, et ole valmis tekemään töitä päivittäin koirasi loppuelämän ajan. Proteesin jälkeen "ei kuntoutusta tarvita". Laiskan ihmisen vaihtoehto siis...

Minä jumituin tuohon loukkautumisriskiin, mitä jos? Jaksoin jossitella oikein urakalla, maalailla kauhuskenaarioita ja ystäväni yritti pitää minut edes jotenkin järjissäni. 

Mutta kun nyt jossiteltiin, niin ystäväni kysyi: mitä jos toisesta jalasta menee ristiside? Mitä sitten teet, jos toiselta puolelta puuttuu reisiluun pää?

Lopulta fyssarimme puuttui peliin (luultavasti ystäväni painostuksesta, epäilen ettei Tiina halunnut vaikuttaa päätökseeni, vaan oli valmis auttamaan Vixeytä, oli päätökseni mikä vaan). Koska tämä päivitys on jo muuttumassa uudeksi jaaritteluksi, alatte ehkä ymmärtää mitä ystäväni joutuivat kestämään, sillä jaarittelua kuunteli myös tuo aiemmin mainittu kollega sekä kasvattaja, ystäviä hekin, en kerro ihan kaikkea mitä Tiina sanoi. Totean vaan, että ammattilaisena hän kertoi, miten koville Vixeyn kroppa joutuisi, jos yksi nivel puuttuu. Tokihan minä sen teoriatasolla tiesinkin, mutta koska eläin pärjää ihan hyvin, niin olin sen vaan unohtanut. Kysymys siis kuului lopuksi: Haluanko että koirani pärjää vai haluanko että se on "ehjä". 

Sain päätöksen tehtyä, päätöksen jota eivät monet ymmärrä, mutta väliäkö sillä Minun koirani. Minun päätökseni. 

Ja pyydän nyt samalla anteeksi Eijalta, Juliskalta ja Pauliinalta. Toivottavasti korvanne ovat toipuneet. Ainakaan ette ole vielä estäneet numeroani, josta olen kiitollinen. Toivottavasti voin joskus olla avuksi vuorostani. 

To limp, or not to limp, that is the question

 Vixey oli puolivuotias, kun ensimmäisen kerran katsoin, ettei liiku ihan puhtaasti. Kysyin perheemme toiselta ulkoiluttajalta, oliko huomannut ontumista. Ei ollut. 

Koska minulla on ehkä lievää taipumusta hysteriaan omien koirieni kohdalla, otin Vixeyn mukaan töihin ja nappasin röntgenkuvan. En nähnyt mitään kummallista, mutta äsken mainitun pienin ongelmani takia, pistin kuvat ortopedille katsottavaksi. Ihan vaan sen takia että saisin nukuttua. No, eipä hänkään mitään kovin huolestuttavaa löytänyt (lue, ei mitään ontumista selittävää, saatika ajoittaista pientä epäpuhtautta). Kuittasin ongelman revähdyksenä, popo kun ei juurikaan käytä kaikkia neljää tassua maassa päivän mittaan, vaan harrastaa jonkinlaista ilmauintia ennemmin kuin normaalia liikkumista. Siispä joku noista lattialta suoraan sohvan selkänojalle, ihan vaan koska voin, hypyistä oli luultavasti aiheuttanut jonkun pienen revähtymän. Kipulääkettä, lepoa ei neiti kuitenkaan harrastaisi ja kyllä se siitä. Muistin ehkä antaa kipulääkettä muutaman päivän ajan. Sitten unohdin koko jutun. 

Kunnes pari kuukautta myöhemmin katsoin lenkillä, ettei ole totta. Ei taas. 

Neuroottinen kotona varmistamaan kuitista kumpi jalka oli viimeksi ongelmana. Siinä meni yöunet. Sama takajalka. Samalla se tarkoitti, että Vixeyllä oli tiedossa uusi työkeikka. Tosin, se nyt olisi ollut tiedossa, vaikka olisi ollut toinen jalka kyseessä, mutta sama jalka, rodulle tyypillinen sairaus ja kipu keskittyi, taas kerran, lonkan alueelle. Voi luvata että vakuutin matematiikanopettajalleni aikoinaan, etten koskaan tarvitse todennäköisyysoppia mihinkään, silti hän pakotti minut sitäkin typeryyttä opiskelemaan ja ikävä kyllä, sen opin mukaan tässä oli vain yksi vaihtoehto tarjolla. 

Uudet röntgenkuvat ortopedille kera viestin josta varmasti välittyi jokainen hysteerinen ajatukseni joka joskus oli aivojeni läpi mennyt. Vastauskin tuli ikävän nopeasti: kyllähän tuo todennäköistä on, mutta jos lompakkoa kestää, suositteli CT-kuvantamista että saadaan mahdollinen trauma poissuljettua, olihan kuitenkin kyseessä tuleva jalostuskoirani ja oman narttuni jälkeläinen. Olisihan se traumaperäinen muutos ollut "kiva" selitys, vaikka ei nyt toki akuuttiin tilanteeseen juurikaan vaikuttaisi. Siispä pelaamaan upporikasta tai rutiköyhää. Rahaahan se vaan olisi. 

Tässä vaiheessa on pakko, taas kerran, julkisesti kiittää Vettorin Mikael Granholmia. Sen lisäksi että jaksaa kiltisti katsoa kaikenlaisia vinoja kuviani, hän järjesti kiireiseen aikatauluunsa meille CT-ajan. Ihan vaan, että saisin nukuttua jossakin vaiheessa. Ja sain jopa tulla mukaan ihailemaan kuvaamista, meillä kun ei tuollaista hienoa laitetta ole käytössä. En nyt kiusaa teitä kaikilla kuvilla, niitä on paljon, vaan kaappasin lausunnosta ne ikävimmät kohdat

Tuosta on suhteellisen helppoa nähdä, miten reisiluun päähän on syntynyt "rakkuloita". Tyly tuomio oli; muutokset tyypillisiä  Legg-Calvé-Perthesin tautiin.

Kuten jo edellisessä postauksessani kerroin, taudin etiologia on tuntematon. Perinnöllisyys, trauman aiheuuttama verenkiertohäiriö ja/tai veritulppaa ehdotetaan taustasyyksi. Oli nyt syy sitten mikä vaan, koska perinnöllisyyttä ei voida poissulkea, oli täysin selvää, ettei Ginnyä tai Vixeytä tultaisi jatkossa käyttämään jalostukseen. Tiesin sen jo ennen kuin ilmoitin Ginnyn toiselle omistajalle ikävän uutisen. 

Se olikin sitten ainut selvä asia. Maailmani oli juuri tehnyt pienen kuperkeikan ja oli aika alkaa miettiä miten tämä katastrofi hoidettaisiin. 

Legg-Calvé-Perthes

 En kovin helposti hanki uusia ystäviä, mutta herrat Arthur Thornton Legg, Jaques Calvé ja Georg Clemens Perthes saavat jo nimensä puolesta niskakarvani pystyyn. Vaikka viisaita miehiä taatusti olivat. No, todennäköisyys, että olisin heihin koskaan törmännyt on olematon, meillä on ikäeroa sellainen sata vuotta. 

Nämä kolme herraa, julkaisivat ensimmäiset kuvaukset taudista, jolle antoivat nimensä: Legg-Calvé-Perthesin tauti. Eläinpuolella ollaan päätetty, ettei Calvé saa nimeänsä lainata taudille, syytä en osaa sanoa, ehkä joku ei pitänyt hänestä? Jos ihan tarkkoja ollaan, itävaltalainen Karel Maydl oli ensimmäinen joka tämän taudin tunnisti, mutta saksalainen Perthes oli herra, joka eniten tautia sitten tutki ja jakoi tietojaan meille muillekin. Siksi maailmalla taudista usein puhutaan Perthesin tautina.

Herra Perthes
Kuva Wikipedia

Mikä tämä nimihirviö sitten on ja miksi ihmeessä höpisen muinaishistoriasta koirieni blogissa? No, arvaatte varmaan syyn, palaamme siihen myöhemmin, mutta tutustutaan nyt tähän ikävään tautiin.

Legg-Calvé-Perthesin tauti johtuu reisiluun pään verenkiertohäiriöstä, jonka syy on tuntematon. Verenkiertohäiriön seurauksena reisiluun pään luutumistumake menee osittain kuolioon, jonka vuoksi reisiluun pään muoto muuttuu ja lonkkaan kehittyy liikerajoitusta ja kipua. Tautia esiintyy leikki- ja kouluikäisillä lapsilla, pojilla enemmän kuin tytöillä.

Koirilla taas sukupuolieroja ei ole havaittu. Suurimmalla osalla koirista sairaus on toispuoleinen, eli toiselle puolelle kehittyy verenkiertohäiriö reisiluun päähän, minkä seurauksena reisiluun päähän syntyy kuolioalueita. Rasituksen seurauksena reisiluun pään litistyy, nivelrusto paksuuntuu ja luu vastaa tilanteeseen kehittämällä nivelrikon. 

Alla kaavakuva joka selittää asian. Koska piirrustustaitoni ovat nolla, olen lainannut kuvaa netistä. 

ScienceDirect.com

Tautia on tutkittu noin 100 vuotta, silti sitä ei oikein kunnolla vieläkään ymmärretä. Ongelmana on, että siinä vaiheessa kun potilas oireilee, on taustalla ollut syy jo historiaa. Luu kun ei ihan päivässä tai kahdessa muutu, joten kivun aiheuttaessa oireita, on jo tilanne ollut päällä jonkin aikaa. 

Periytyvyysmalli koirilla lienee autosomalinen väistyvä, näin ainakin uskotaan. Geeniä ei ole vielä löydetty, mutta ehkä joskus tulevaisuudessa on mahdollista testauttaa jalostuskoirat tämänkin taudin varalta. Voimme olla ylpeitä maamme geenitutkijoista, koirien geenejä tutkitaan täällä paljon, ja myös Lgg-Perthesin osalta suomalainen geenitutkimustiimi on mukana metsästämässä geeniä. Jospa tästäkin tutkimuksesta olisi sitten apua myös lapsille. 

Tauti on harvinainen, mutta sitä on raportoitu ainakin manchesterinterriereillä, yorkshirenterriereillä, kääpiövillakoirilla, kääpiöpinsereillä, shih tzuilla, chihuahualla, bichon friséllä, pomeranianeilla, mopseilla, shetlanninlammaskoirilla ja pienillä portugalinpodengoilla. Tautia on löydetty useissa muissakin roduissa, yleensä kyseessä on kuitenkin pienikokoinen rotu. On muutama kissakin saanut kyseenalaisen kunnian liittyä Legg-Perthes jengiin. 

Koska kyseessä on kasvuvaiheen ongelma, on tyypillinen koirapotilas alle vuoden ikäinen, nuorimmillaan diagnoosi on tehty neljän kuukauden iässä. Ensimmäinen oire on yleensä ontuminen joka pahenee asteittain. Jos muutos on molemmilla puolilla voi ontumisen havaitseminen olla haastavaa. 

Diagnoosi varmistetaan röntgenkuvauksella tai tarvittaessa vielä tarkemmilla kuvantamisilla. Tyypilliset röntgenmuutokset ovat reisiluun pään röntgenharvat kuoliopesäkkeet, lyhentynyt ja paksuuntunut reisiluun kaula sekä litistynyt ja epätasainen reisiluun pää. Myös nivelrako leventyy kuvassa. 

Hoitona on leikkaus. Pieneltä rodulta voidaan poistaa reisiluun pää, mikä on ollut aiemmin ainut hoitovaihtoehto, nykyään myös pienille koirille on olemassa lonkkaproteeseja. Ja tästähän sitten syntyi minun elämääni suuri ongelma.  

Mutta ettei tästä kirjoituksesta tulisi kohtuuttoman pitkä palaan asiaan myöhemmin. Kuten taatusti jos olette arvanneet, minulla on henkilökohtaista kokemusta miltä tuntuu kun pennullasi todetaan näiden kolmen kaveruksen, en itse asiassa tiedä olivatko edes tuttuja, nimeämä sairaus.